Silka laittoi otsikon, muttei sanonut mitään. Tai ainakaan en mistään löydä viestiä, joka kertoisi hänen hyvinä/huonoina pitämistään kirjoista. Olisi tietysti mukava lukea Silkan omia ajatuksia aloittamastaan aiheesta.

Viimeksi lukemiani hyviä kirjoja ovat kirjailijan Niklas Natt och Dag kirjoittamat kirjat 1793, 1794 Elävien haudasta ja 1795 Petojen haudassa. Ensimmäinen oli paras ja viimeinen oli huonoin; noin kai usein käy kirjailijan yrittäessä tehdä yhdestä ja hienosti onnistuneesta romaanistaan moniosaista sarjaa.

Lisäys. Vedän taas sanojani takaisin... Tämän viestin lähetettyäni näin Silkan laittaman viestin. Syystä tai toisesta ensin viesti puuttui ja vain tagit näkyivät.

Viime vuosina olen lukenut enimmäkseen elämäkertoja. Brian Wilsonin muistelmateos Valoa ja varjoja kertoo monipuolisesti hänen urastaan muusikkona ja myös kamppailusta skitsoaffektiivisen häiriön, päihteiden ja omistushaluisen "terapeutin" kanssa. Musiikista ja sen tekemisestä olisin lukenut enemmän, mutta Wilsonin kärsiessä edelleen vahvoista ääniharhoista, on hänen tarinansa hyvin paljon niistä kertomista ja osaa tekstistä en edes osaa tulkita merkitysten ollen niin paljon hänelle henkilökohtaisia. Kirja on hyvä, mutta sitä ei kannata lukea, jos oma vointi on heikko/oireita on paljon. Eli siis hyvä kirja, mutta melko raskasta luettavaa.

Marko Annalan Kuutio. Se on hyvä kirja. Miehen kirjoittama miehinen katsaus nykymiehen mielenmaisemaan. Päähenkilöinä ovat isä ja hänen kymmenvuotias poikansa. Takana on ero pojan äidistä, ja nykyisyyttä on joka toinen viikko toistuva eläminen hankalahoitoisen erityislapsen kanssa. Siinä kuin aiemmin isä ja äiti 'painivat' lapsensa kanssa yhdessä, nyt isä selviytyy omasta viikostaan yksin - selviytyy, miten selviytyy.

Kuvaus arjesta autismiin taipuvaisen erityislapsen kanssa on mielestäni kirjan parasta antia. Ehdottomasti toiseksi parasta on huumori, sitä riittää lukijoillekin jaettavaksi. Mustaa huumoria, joka tekee vaikutuksen omissa selviytymistaisteluissaan huumoria hyödykseen käyttäviin lukijoihin. Aivan kuten kertomuksen mies ja isä tekee; höystää elämänsä mustalla huumorilla ja tilannekomiikalla.

Ihastuin Marko Annalaan niin, että piti saada kolme kirjaa kerralla. Paasto, Annalan toinen kirja, osui käsiini vahingossa. Se olisi ollut tähän vuodenaikaan sopivaa luettavaa, koska se luo kiitetyn katsauksen ortodoksisuuteen; se kuvailee yhden miehen uskonkriisiä ortodoksisen kristillisyyden piirissä. Näin olen arvosteluista saanut tietää. Paastoa en ole vielä lukenut, koska kiinnostuin Kuutiosta enemmän, ja päätin lukea sen ensiksi.

Marko Annalan esikoisteos nimeltään Värityskirja on toistaiseksi hankkimatta, mutta onneksi on saatavilla.

Hallerin viestiä ja varoitusta lukiessani tuli mieleeni, että Marko Annalan kirjat saattavat tuntua ahdistavilta, jos ne liippaavat omaa elämää muodossa tai toisessa. Kerronta ainakin Kuutiossa on aika ronskia, joten mustine huumoreineen se voi olla myös loukkaavaa. Koska minulla on traumoja uskonnollisuuden alueilla, en toistaiseksi edes yritä lukea Paastoa. Silmäilin kirjaa sen verran, että päätin suosiolla antaa olla. Uskonnollisuus säikäytti niin, että halusin tietää, olenko tekemisissä kuinkakin hurskaan uskovaisen kanssa, ja siksi päädyin lukemaan Annalan toisen kirjan ensin.

Mä ihastuin Päätalon Iijokisarjan pohjalta tehtyyn Riitun poika kirjaan, vointi ei riittänyt enää hankkimani Isäni Hermanni kirjan lukemiseen. Saattaa olla äidin mökillä se kirja. Riitun poika on poikkileikkaus Iijokisarjasta Kallen ja äitinsä suhteesta ja samassa käsitellään tarpeen tullen muutakin, kuten Hermannin joutuminen mielisairaalaan.

Ville Haapasalon kirjat hänen ajoistaan Venäjällä luin täl viikol e-kirjoina. Toisen olin lukenu aiemmin fyysisenä kirjana. Kirjailija on Kauko Röyhkä. Nuo ovat helppoa ja vauhdikasta luettavaa. N. 150 sivua per kirja ja paljon kuvia. Seikkailuja ja kommelluksia on paljon ja ne on elävästi kerrottu. Tykkäsin ja tykkään kovasti. En suosittele syömään noita kirjoja lukiessa, sillä osa tapahtumista on esim. hygienian osalta ällöttäviä, ei mitään kauheuksia kumminkaan.

Kirjat ovat nimeltään: Et kuitenkaan usko ja Et muuten tätäkään usko.

Hieman omaa kokemusta: Olen kova eläytymään ja koska nyt olen samaan aikaan kattellu noita Haapasalon matkailuohjelmia (nyt mulla menossa: Volga 30 päivässä), niin näin viime yönä unta, että reissasin hänen kanssaan (muitakin oli mukana) sekä bussilla, että laivalla ja, että molemmat kulkupelit keinuivat kovasti. No, heräsin ja petauspatja oli puoliksi lattialla, itse olin onneksi sängyssä.

Minulla sama juttu, että kirjat tuppaavat joskus työntymään uniini. Kirjat paljon enemmän kuin esimerkiksi elokuvat tai draamasarjat.

Luin kirjaa Puolikas keltaista aurinkoa (hyvä, mutta aiheensa vuoksi raskas romaani) sillä seurauksella, että unissani keittelin lapsilleni rottasoppaa. Kirja sisälsi järkyttävää kuvausta Biafran sodasta ja sen aiheuttamasta nälänhädästä.

Päätalon Iijoki-sarjaa, tai Päätaloa muutenkaan, en ole lukenut ensimmäistäkään kirjaa, joten Anrikan mainitsema teos Riitun poika kuulostaa kiinnostavalta kirjasuositukselta.

Mää olen lukenu yhden Päätalon kirjoist eli Nuoruuden savotat. Tosi pikkutarkkaa kerrontaa oli. Esim. 15 sivua kuvailtiin riukup*skalla käyntiä. Sitten taas fyysisen työn kuvaus oli todella asiantuntevaa (metsähommia jne.), sen verran ku semmosesta ymmärrän ja vanhempien luonteet oli tarkkaan kuvailtu. Muistaakseni Päätalo on kertonu mm. haastatteluissa, että hänen äitinsä oli työteliäs ja jämäkkä, mutta kuitenkin tilasi Nyyrikki-lehteä, jossa oli romanttisia tarinoita. Nyyrikki ilmestyy yhä ja olen sitä lukenut kyllä ja muistaakseni Kalle Päätalo itsekin aloitti ns. julkisen kirjoittamisen juuri Nyyrikkiin ym. lukemistoihin novelleja tekemällä. Ja kirjavinkki ny vielä: Kalle Päätalokin suositteli Mika Waltarin Aiotko kirjailijaksi-teosta ja mä suosittelen sitä myös; siitä saa tsemiä ja vinkkejä omaan kirjoittamiseen (erit. kaunokirjallisuuteen).

Riitun poika ja muutama muu kirja ovat sellaisia, joihin Metsoloiden käsikirjoittaja Miisa Linden on koonnut juttuja useammasta Päätalon Iijoki-sarjan teoksesta lähinnä kai teemoittain.

Niinhän siinä kävi, että täytyy palauttaa St Aubynin Loistava menneisyys kesken lukemisen kirjastoon. Pääsin sivulle 361/455. Raiskausjutun jälkeen tuli kuvaus heroiinin ym. huumeiden käytöstä. Se oli kyllä asiantuntevaa ja valaisevaa kuvausta, tai ainakin siltä vaikutti (ei ole kokemusta).

Sitten tuli useita uusia henkilöhahmoja, joista kaikista kerrottiin muutaman sivun verran. Yhteistä heille oli vain se, että he olivat menossa samoihin juhliin. En vaan jaksanut, luovutin. Miksi lukea huonoja kirjoja, kun hyviäkin on vaikka kuinka paljon.

Mitä järkeä lukea edes mitään kirjoja? Lukeminen on vanhentunut tapa kertoa tarinoita, tietokirjat on ok. Jossain vaiheessa lukeminen kuitenkin tulee katoamaan ihmisen must-have skilleistä, kuten joku oman ruuan metsästys.