FinFamin jyrähtelyssä on paljon tärkeää asiaa, mutta nostan esiin kaksi, jotka mielestäni on tärkeintä.

Ensiksi lapsiomaiset ja nuoret hoivaajat. Heitä on paljon enemmän kuin kukaan tietää. Tämän päivän kasvuikäiset, jotka kantavat harteillaan psyykkisesti sairaan vanhemman aiheuttamaa taakkaa, ovat huomispäivän psykiatrisia potilaita. Paitsi jos heidät tunnistettaisiin ajoissa ja saataisiin koko perhe asianmukaisen hoidon piiriin. Se, että vailla hoitoa jääneiden psykiatristen potilaiden lapset ovat tällä hetkellä kolmannen sektorin avun ja tuen piirissä - jos sitäkään - on erittäin surullinen asia. Ja räjähdysaltis. Kukaan ei jaksa mt-potilaan läheisenä pitkään, eivät edes toinen toistaan sinnikkäämmät lapset ja teinit, jos he eivät missään vaiheessa saa hoitoa ja tukea itselleen.

Toinen vakava ongelma on psykiatristen potilaiden omaisten oikeudellinen asema. Aikuinen psykiatrinen potilas työnnetään osastolta omaistensa hoidettavaksi ilman, että omaiset saisivat tietää hänen sairaudestaan, saati sen hoidosta, yhtään mitään. Siis ihan kirjaimellisesti omaiset eivät tiedä hoitovastuustaan velvoitteineen tuon taivaallista, koska potilaalla on täydellinen yksinoikeus evätä heiltä kaikki tieto. Voidaan vain kuvitella, millaista on omaishoitajuus, kun omainen ei edes tiedä, mitä hoidetaan ja millä tavoin.

Omaisten oikeudelliseen asemaan liittyy sekin ongelma, että suurin osa psykiatristen potilaiden omaishoitajista ei ole virallisesti omaishoitajia. On vaikea saada omaishoitajan asemaa oikeuksineen, jos potilas ei pidä itseään sairaana, eikä hoitava omainen tiedä hänen sairauksistaan tuon taivaallista; potilasta suojaa (hoitavaa omaistaan vastaan) täydellinen vaikenemisen muuri. Psykiatrinen potilas harvemmin suostuu mihinkään omaishoitosopimuksiin; hänen läheisestään tulee omaishoitaja ikään kuin luonnon lakina, jolle kukaan ei mahda mitään. Eikä kyseistä kehityskulkua edes yritetä estää.

Kaikkein vaikeimmassa asemassa ovat ne omaishoitajat, jotka elävät samassa taloudessa aikuisen hoidettavansa kanssa vuosikymmenestä toiseen. Omaishoitajina, jota he eivät koskaan virallisesti ole hoitaen sairauksia ja potilasta, joista he eivät saa koskaan mitään muuta tietoa kuin itse näkevät ja kokevat, ja mitä potilas itse heille kulloinkin sattuu kertomaan. Kuten sanottu: näissä omaishoitokuvioissa vaikenemisen muuri estää omaishoitajilta kaiken tiedon ja myös avun sekä tuen saamisen. Hoitosysteemi hoitaa vain potilasta, ei ketään muuta.

Minä olen psykiatristen potilaiden lähiomaisena sikäli onnellisessa asemassa, etten ole joutunut kokemaan sitä helvettiä, mikä syntyy siitä, kun aikuinen potilas kieltäytyy kaikesta tiedon luovuttamisesta omaisilleen. Läheisilleni olen ikuisesti kiitollinen siitä, että olen aina saanut tietoa niin heiltä kuin myös heidän hoitotahoiltaan, eikä minua ole suljettu ulkopuolelle. Mutta eipä siinä tarvita kuin yksi harhainen psykoosi, jonka aikana potilas ilmoittaa, että kenellekään ei saa kertoa; hänen 'tahtonsa' kirjautuu potilastietoihin, ja sitä noudatetaan kirjaimellisesti. Olkoonkin, että kyseinen 'tahto' voi olla harhaisen mielen tuotos.

Olen yhden kerran kokenut sellaisen tilanteen. Onneksi potilas itse parempaan kuntoon tultuaan huomasi asian nopeasti ja korjasi sen itse. Mutta sain maistiaiset siitä, miltä tuntuu, kun sairaalassa sanotaan, ettei heillä ole lupa edes kertoa, onko potilas heillä hoidossa vai ei. Tällainen on arkea monien omaishoitajien kohdalla: he eivät tiedä, missä heidän lähiomaisensa on, onko hän turvassa, onko kuinkakin huonossa kunnossa, eikä kukaan voi kertoa heille. Ei, kunnes sitten eräänä päivänä potilas ilmestyy kotiin; lähetettynä osastolta ties miten sairaana tai puolikuntoisena epävirallisen omaishoitajansa hoidettavaksi.

Lapsiomaisista vielä sen verran, että heidänkin hoitotaakkansa jatkuu usein vuosikymmeniä; ehkä koko psyykkisesti sairaan vanhemman eliniän. Jotkut repäisevät itsensä irti loputtomasta hoivaruljanssista ja lähtevät omille teilleen heti ollessaan riittävän vanhoja, mutta kaikki eivät; kuka mistäkin syystä.