Toimittaja Satu Vasantola oli parikymppinen, kun isä vietiin pakkohoitoon. Siitä lähtien hän on elänyt mukana isän sairaudessa. Se on tuonut mukanaan paljon surua ja huolta, mutta myös syvää ymmärrystä.

Toimittaja ja kirjailija Satu Vasantola, 57, muistaa monet asiat lapsuudestaan kirkkaasti. Kuten sen, miten äidinäidin kanssa Pohjanmaalla leivottiin reikäleipiä ja käytiin bingossa. Mummolassa oli turvallista. Oli myös raitaisia räsymattoja, pirttipöytä ja tuvan lattiassa luukku, joka vei perunakellariin. Senkin Satu muistaa, miten hän eräänä kesänä halusi lukea rauhassa ja kiipesi kirjoineen saunan katolle piiloon leikkihaluisilta kavereilta.

Monet vaiheet ja tilanteet taas ovat hämärän peitossa. Useimmat hatarista muistoista liittyvät isään, tämän arvaamattomaan käytökseen ja heilahteleviin tunnetiloihin. Usein isä oli pelottava.– Jo pienenä tajusin, että jotakin outoa perheessämme on. Kun ikää tuli lisää, oivalsin sen liittyvän isäni sukuun. Siellä piili jotakin salattua ja hävettävää. Jotakin sellaista, mistä ei puhuttu, Satu sanoo.

Hän oli 18-vuotias, kun perhettä kohtasi odottamaton onnenpotku.  – Vuonna 1984 vanhempani voittivat Lotossa suuren summan rahaa. Kyse ei ollut miljoonapotista, vaan kimppaloton osuudesta, mutta se muutti hetkessä perheemme elämän.

Vanhemmat päättivät laittaa pääoman poikimaan. Perustettiin yritys. Laajennettiin sitä nopeasti. Tarvittiin lisää rahaa. Otettiin valuuttalainaa. Tuli 1990-luvun lama. Markka devalvoitiin, valuuttalainojen maksu vaikeutui. Pian Sadun vanhemmilta menivät yritys ja koti, lopulta avioliittokin.

Ensin isä masentui, sitten hän upposi maanisiin harhoihin. Kun hänet ensi kerran vietiin pakkohoitoon, omaiset saivat kuulla monta huolestuttavaa sanaa. Mania. Psykoosi. Maanis-depressiivisyys, josta nykyään puhutaan termillä kaksisuuntainen mielialahäiriö. – En missään nimessä olisi parikymppisenä halunnut joutua aikuisen asemaan suhteessa omaan vanhempaani, Satu sanoo.

Kolme vuosikymmentä myöhemmin, eräänä kesäiltana saunan terassilla, Satu soitti isälleen puhelun. Jo etukäteen toimittajaa ja kirjailijaa jännitti kysymys, joka hänen olisi kohta esitettävä. Mitä seitsenkymppinen isä ajattelisi siitä, että Satu kirjoittaisi fiktiivisen romaanin, jonka punaisena lankana kulkisi kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavan isän ja hänen aikuisen tyttärensä välinen vahva sidos?

– Yllätyin suuresti isäni sanoista: suurin unelmani on, että kirjoittaisit minusta kirjan. Varmistin suostumuksen häneltä vielä kolme kertaa kirjoittamisen eri vaiheissa, vaikka kirja ei kerrokaan suoraan hänestä.

Sadun mukaan kyse on sairaudesta, jota on hävetty vuosikymmeniä. – Sairaus vaikuttaa suoraan tai välillisesti tuhansien suomalaisten elämään ja on johtanut katastrofeihin yksilöiden ja perheiden elämissä, hän sanoo.

– Suhtautuminen lieviin mielenterveysongelmiin, uupumukseen ja masennukseen, on viime vuosina lientynyt. Sen sijaan vakavammista mielen sairauksista, kuten skitsofreniasta ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön harhaisesta muodosta, puhutaan yhä liian vähän. Haluan osaltani murtaa vaikenemisen kulttuuria.

Syntyi teos Kun isä osti Merenkurkun (Tammi). Satu korostaa sen olevan fiktiota, mutta sanoo aiheen kumpuavan suoraan hänen omasta elämästään. Päähenkilön lailla Satukin on joutunut elämään huolen kanssa ja etsimään läheistään oudoista paikoista. Useita kertoja hänenkin on ollut pakko toimittaa omaisensa pakkohoitojaksoille psykiatriselle osastolle. Sekä Satu että hänen sisaruksensa ovat kuulleet sadatteluja ja uhkauksia. He ovat soitelleet lääkäreille ja terveyskeskuksiin ja saaneet perheenjäsenensä kiinni mielialalääkkeiden piilottelusta niiden ottamisen sijaan.

Onni on, että maniat tulevat jaksoissa. Ne puhkeavat usein keväisin, valon lisääntyessä. Väliin mahtuu kuukausia ja vuosia, kun menee ihan hyvin. Silloin isän kanssa pystyy juttelemaan. Hän saattaa yhtäkkiä alkaa ääneen muistella, miten vei Satua ja tämän sisaruksia pienenä pulkkamäkeen ja telttaretkille. Niitä lämpöisiä hetkiä menneestä Satu ei itse juuri muista. Mutta on lohdullista, että sellaisiakin on ollut. Sen kaiken pimeän ja pelottavan ohessa.

Mielen arvaamattomuus kulkee suvussa. Se voi olla jollakulla teistäkin. Niin Sadun isänäiti evästi lapsiaan näiden ollessa pieniä. 20-vuotiaana Sadun isä oli oivaltanut, että sisarussarjasta hän oli se, joka tätä sairautta kantoi. Elettiin 1960-lukua, aikaa, jolloin Suomessa oli voimassa laki pakkosteriloinnista. Yhteiskunta katsoi, ettei kehitysvammaisten ja vakavia mielen sairauksia kantavien ole suotavaa lisääntyä.

– Nuorena miehenä isä salasi sairautensa kaikilta, myös puolisoltaan. Hän häpesi oireitaan, jotka vielä tuolloin olivat lieviä, eikä hakeutunut lääkäriin. Hän pelkäsi, että jäisi yksin ja päätyisi hylkiöksi, jos kertoisi epäilyksistään jollekulle. – Pelko ei ollut turha, stigma oli ja on vahva. En istuisi tässä, jos isä olisi nuorena hakeutunut lääkäriin ja lain mukainen sterilisaatio olisi osunut hänen kohdalleen, Satu hymähtää.

Oli huonoa tuuria, että vaikeat asiat Sadun lapsuudenperheessä kasautuivat.

– Ajattelen, että isän sairaus muuttui lievästä vakavaksi monen tekijän yhteisvaikutuksesta. Taustalla vaikuttivat perinnöllinen alttius ja lapsuuden traumat. Lopullisen romahduksen toi laman kolaus, ja aggressiivinen ja harhainen mania alkoi, Satu sanoo.

– Kaikkein sairaimmat ovat usein Suomessa pahiten heitteillä. Tutkitusti esimerkiksi köyhyys stressaa ja sairastuttaa, ja pienituloisilla riski päätyä psykiatriseen sairaalahoitoon on suurempi kuin hyvinvoivalla keskiluokalla. Mitä köyhempi ihminen, sen suurempi riski on.

Sadusta psykiatrinen hoito Suomessa on sellaisella tolalla, että jos omaiset eivät välitä, kroonisesti psyykenongelmainen ihminen jää helposti heitteille. – Minusta ei ole ollut jättämään sairastunutta yksin ongelmiinsa. Jos hoitojärjestelmä hylkää ja omaiset hylkäävät, mitä ihmiselle jää?

Tytär ja kanssakulkija. Satu Vasantola on elänyt mukana isänsä sairaudessa siitä asti, kun hän oli nuori aikuinen. Myös muut sisarukset ovat kantaneet vastuuta, jaettu huoli on yhdistänyt ja synnyttänyt myös omanlaistaan noenmustaa huumoria. Maniajaksoihin suhtaudutaan perheen sisällä käytännönläheisesti ja ratkaisukeskeisesti: hoida sinä tuo asia, niin minä hoidan tämän. Satu ei silti oleta, että kaikissa samassa tilanteessa olevissa perheissä – joita on Suomessa kymmeniätuhansia – toimittaisiin samoin.

– Tiedän, että monella kaksisuuntaisen mielialahäiriön pahinta muotoa sairastavalla perhesiteet katkeavat kokonaan. En tuomitse sitä enkä ihmettele, jos niin käy. Tämä sairaus aiheuttaa niin paljon kaikkea vaikeaa, Satu sanoo.

Hän ei missään nimessä ajattele, että psyykkisten sairauksien tai alkoholismin kaltaiset ongelmat kuuluisivat lähtökohtaisesti potilaan aikuistuneiden lasten vastuulle. Suomalaisessa kulttuurissa kuitenkin katsotaan usein asian olevan niin.

– Jos uutisissa kerrotaan jonkun ihmisen löytyneen menehtyneenä kotoaan viikkojen tai kuukausien jälkeen, julkisuudessa alkaa yleensä välitön paheksunta siitä, millaisia ihmisiä edesmenneen omaiset oikeastaan ovat. Eivätkö edes lapset välitä? kysellään nettikommenteissa.

– On tärkeä muistaa, että yhtä totuutta ei perhesuhteissa ole. Ihmettelijöille ja taivastelijoille haluaisin sanoa, että uutisen perusteella ei voi tietää, mitä tilanteessa on taustalla. Ulkopuoliset eivät tiedä, mitä oikeastaan on tapahtunut, Satu sanoo.

– Vaikeimmissa tilanteissa trauma kutsuu toistaan ja ongelmat kasautuvat.

Tavallisesti ihmiset ovat huolissaan, jos heidän läheisensä joutuu sairaalaan. Vaikeita psyykensairauksia potevien ihmisten omaiset taas ovat Sadun mukaan usein helpottuneita silloin, kun läheinen pääsee edes toviksi paikkaan, jossa hänestä huolehditaan. Pakkohoitokin on silloin helpotus.

– Pakkohoidon kriteerit täyttyvät vain, jos on todettu psyykkinen sairaus ja on vaaraksi itselleen tai muille. Surullista kyllä, aina hoitoa ei saa silloinkaan, kun kriteerit täyttyvät, Satu miettii.

– Iso epäkohta systeemissä on se, ettei suoraa reittiä psykiatriselle ole olemassa. Ei edes silloin, jos ihminen on sairastanut kroonisesti vuosikymmeniä.

Sadun kokemuksen mukaan omaisten varoituksia esimerkiksi siitä, että mania tekee jälleen tuloaan, ei kuunnella.

– Tie hoitoon kulkee aina terveyskeskuksen päivystyksen kautta. Siellä osaamista psyyken ongelmiin ei välttämättä löydy. On sattuman kauppaa, millainen ammattilainen siellä on vastassa. Usein käy niin, ettei lääkitystä saada säädettyä ajoissa, ja pakkohoito jää ainoaksi vaihtoehdoksi.

Satu ajattelee, että koordinoiva omahoitotiimi, joka olisi heti tilanteen tasalla ja johon voisi ottaa yhteyttä matalalla kynnyksellä, toimisi nykyistä järjestelmää paremmin. Paljon on myös niitä sote-alan ammattilaisia, jotka tekevät työtään suurella sydämellä, sen hän on näinä pitkinä vuosina huomannut.

– Olen miettinyt paljon tahdonvastaisen hoidon oikeutusta. Nopea reagointi ja psyykenpotilaiden omaisten kuuntelu voisi säästää monelta pakkohoitojaksolta.

– Olemme niin vauras maa, että meillä olisi mahdollisuus pitää parempaa huolta niistä, jotka eivät pysty pitämään huolta itsestään.

Miten omaisena jaksaa toistuvia ongelmia, kroonista sairautta joka ei katoa? Satua on auttanut rakastava perhe, puoliso ja kolme aikuista lasta. Oma elämä luonnon keskellä Nurmijärvellä vanhassa hirsitalossa.

– Perheeni olen halunnut pitää erillään isäni sairauden tuottamasta stressistä. Asiasta puhutaan meillä avoimesti, mutta vastuun kannamme vain minä ja sisarukseni. Puolisoni ymmärtää tekemäni valinnat, Satu kertoo.

– Omalta osaltani olen tehnyt parhaani, että lapsillani olisi helpompi elämä kuin itselläni on ollut. Enemmän turvaa ja iloa, vähemmän huolia.

– Myös terapiasta on ollut apua. Vaalin sydämessäni terapeuttini rohkaisevia sanoja: sinulla on ollut traumaattinen lapsuus, mutta olet saanut hyvän aikuisuuden.

***

Me Naiset 23.4.2023

Sanna Kajander-Rooth

https://www.is.fi/menaiset/ihmiset-ja-suhteet/art-2000009454288.html