Yle 9.10.2021.

Laiskat lapset, vaikeat vanhukset vai raskaat ruuhkavuodet? Miksi niin moni ikääntynyt jää yksin?

Moni keski-ikäinen rimpuilee lapsiperhearjen, ikääntyvien vanhempien auttamisen ja yhä vaativamman työelämän ristiaallokossa. Vaikea yhtälö synnyttää syyllisyyttä, stressiä ja yksinäisyyttä. Onko onnellinen vanhuus pelkkä haavekuva?

Muistisairaan papan voinnin romahtaminen tuli liike-elämässä uransa tehneelle Mirka Saariselle yllätyksenä. Papan sairaus eteni ja maaseudulla vaimonsa kanssa elelevä mies alkoi valvoa öitään kuljeskellen.
Kun omaiset kävivät kylässä, kaikki näytti kuitenkin tavalliselta. Pöytä oli koreana ja isovanhemmat olivat lastenlasten vierailusta iloisia.
– Sitten saimme lääkärien kautta tiedon, että mummu oli palanut loppuun pappaa hoitaessaan, Mirka kertoo.

Pappa muutti hoivakotiin, 100 kilometrin päähän ja kerrostalojen keskelle. Muutos oli raju ja kaipuu kotiin kova.
– Oli aika iso muutos yhtäkkiä, että erittäin sosiaalinen, liikkuva ja aktiivinen mies passivoitui paljon sinne omaan huoneeseensa.

Mirkalla oli ennen papan sairastumista ollut romantisoitu kuva vanhustenhoidosta. Hän oli haaveillut pitkästä pöydästä, jonka ympärillä sotaveteraanit pelaavat korttia ja vitsit raikaavat. Nyt pappa olikin osastolla yksinäinen.
– Hän makaili omassa sängyssään, lauleskeli ja jutteli seinille ja yritti löytää hoitajista juttukaveria, mutta heillä oli kiire. Papan mieliala laski selvästi.

Monipuolisen uran vanhustenhuollossa tehnyt lähihoitaja Hanna Jokinen tunnistaa Mirkan kuvaileman tilanteen. Moni omainen on ihan uuden edessä, kun ikääntyneelle läheiselle aletaan miettiä hoitopaikkaa.
– Kyllä se sydämeen pistää, mutta näinhän se on. Jo sanana ympärivuorokautinen hoiva kuulostaa siltä, että ympärillä on koko ajan hyvää, mutta resurssit ovat pienet monessa paikassa. Yksinäisyys on laitoksessa samanlaista kuin kotonakin. Uskon, että moni hyötyisi yhteisöllisemmästä asumisesta.

Mirkan pappa oli laitokseen muuttaessaan osaston hyväkuntoisimpia. Se vaikutti osaltaan yksin jäämiseen. Yhteistä tekemistä ja juttuseuraa toisten asukkaiden kanssa ei löytynyt. Myös hoivan suhteen hoivakodin asukkaiden tilanne voi olla eriarvoinen.
– Kyllähän siinä helposti käy niin, että osastolla eniten hoivaa ja hoitoa tarvitsevat vievät aikaa heiltä, jotka pärjäävät enemmän omillaan. Hyväkuntoiset voivat silloin saada vähemmän läsnäoloa, Hanna toteaa.

Hanna työskentelee Hämeenlinnassa Voutilakeskuksessa arviointi- ja lyhytaikaisyksikössä. Siellä arvioidaan esimerkiksi sitä, selviytyykö ikäihminen vielä kotona ja minkä asteista apua tarvitaan.
– Omaishoitajat saavat viikon levon, kun hoidettava tulee meille esimerkiksi kerran kuussa hoitojaksolle. Teemme perushoidon ja kuntoutuksen lisäksi toimintakyvyn arvioita ja kotikäyntejä, joiden aikana tarkistamme, miten kotona pärjätään ja millaisia apuvälineitä tarvitaan.

Vanhusten yksinäisyys on iso kysymys niin kotona kuin laitoksissakin. Ystäväpiiri ympärillä ikääntyy ja kuolee. Keskustelunaiheet alkavat pyöriä sairaskertomusten ympärillä. Hanna näkee vaikutukset työssään.
– Yksinäisyys ja turvattomuuden tunne kotona johtaa helposti hoivantarvekierteeseen. Kun kotihoito on käynyt viimeisen käynnin vaikka kahdeksalta illalla ja pitäisi käydä nukkumaan, niin sydän alkaakin tykyttää ja henkeä ahdistaa. Sitten soitetaan ambulanssia ja lähdetään päivystykseen. Puhuisin ihan uudesta kansantaudista.

Yksinäisyys rinnastuu sairastavuuden riskitekijänä lihavuuteen ja tupakointiin. Mirka Saarinen on nähnyt nykyisessä työssään vanhusten ystäväpalveluja tarjoavassa yrityksessä sen, miten yleiskunto heikkenee, kun virikkeitä puuttuu päivästä.
– Se vaikuttaa muistisairauden vauhdikkaampaan etenemiseen. Ja kun mieliala laskee, ei enää ehkä uskalleta lähteä edes ulos yksin tai soittaa kenellekään.

Hanna Jokinen lisää, että pahimmillaan yksinolo turruttaa tunteita, kun päivät toistuvat samankaltaisina.
– Ihmiset alkavat nukkua enemmän. Se taas saattaa sekoittaa vuorokausirytmiä ja aiheuttaa sekavuutta. Ehkä lähdetään soittelemaan naapurin ovikelloa hädissään, kun päivät ovat sekaisin.

Vanhusten yksinäisyyden taustalla on monenlaisia syitä. Monen keski-ikäisen lapsiperhearki on tiukan aikataulutettua, eikä työelämä välttämättä jousta silloin, kun omat vanhemmat tarvitsisivat apua. Joskus välit ovat myös tulehtuneet pahasti.
Myös etäisyydet omaisiin voivat olla pitkiä – Suomen sisällä tai maiden välillä. Hanna Jokinen muistuttaa, että meillä on kasvava joukko vanhuksia, joiden läheiset voivat olla hyvinkin kaukana.
– Olen aika huolissani esimerkiksi maahanmuuttajataustaisista vanhoista naisista, jotka eivät välttämättä ole oppineet kieltä Suomessa. On tultu sotaa pakoon eikä Suomesta ole löytynyt työpaikkaa. Jos uudessa kotimaassa tai -kaupungissa ei ole mitään verkostoja, ihmiset jäävät aika yksin. Tämä on kysymys, joka meidän täytyy varmasti tulevaisuudessa nähdä erilailla kuin nyt.

Mirka Saarinen opiskeli pappansa voinnin huonotessa gerontologiaa. Se sai miettimään erityisesti johtamista vanhustyössä.
– Minulle tuli sellainen olo, että Suomessa tekninen hoiva koulutetaan hyvin ja mietitään paljon lakia ja byrokratiaa, mutta johtamisessa ja koulutuksessa unohdetaan ehkä se, miten ihminen kohdataan ja ollaan läsnä. Kyse on asiakaspalvelusta.
Hän koki toisinaan pappansa viimeisiä hetkiä seuratessaan, että oli laitoksen käytävillä omaisena tiellä ja riesana kysymyksineen.

Hanna Jokinen kertoo kokeneensa paljon riittämättömyyden tunteita hoitajan työssään, kun olisi halu tehdä toisin, mutta aika ei riitä. Olisi ihanaa voida hoitaa muutama vanhus perusteellisesti ilman kiirettä.
– On turhauttavaa tietää vaikka, että asiakas saisi puolessa tunnissa sukat jalkaan itsekin, mutta kuusi muuta odottaa vielä minua luokseen. Liian helposti se menee siihen, että minä vetäisen sukat jalkaan ja mietin, että yritetään huomenna uudelleen. Olisi ihanaa, jos myös sellaiselle joutenololle yhdessä olisi aikaa.

Kysymys on sekä resursseista, että työkulttuurista. Hanna Jokinen kertoo, että tiivistahtisessa työssä kiireen tuntu jää helposti päälle silloinkin, kun aikaa olisi kerrankin enemmän.
– Mielessä pyörivät hoidettavat rästityöt. En kuitenkaan missään nimessä pakene sen taakse, että kyse olisi aina vain siitä, että henkilökuntaa on liian vähän. Paljon on varmasti sellaista, mitä kyllä voitaisiin tehdä ihmislähtöisemmin.
Korona-aika söi myös resursseja ulkoilusta ja muusta yhdessäolosta, kun sijaisia oli vaikea saada. Hanna muistuttaa, että sellaisissa laitoksissa, joissa asutaan pitkään ja joissa omahoitajajärjestelmä on saatu toimimaan, on parempi mahdollisuus syventyä rauhassa ihmiseen ja hänen elämänhistoriaansa.
– Omahoitajajärjestelmää on aika ilahduttavasti otettukin käyttöön. Sellaiset hetket, että pystyisi istumaan alas ja juttelemaan vaikka tunnin, ovat kyllä aika harvassa.

Mirka Saarinen etsi haurastuvalle hoivakodissa asuvalle papalleen seuraa niille arkipäiville, kun sukulaiset eivät välimatkan vuoksi päässeet viikolla vierailemaan.
Toiveena oli vakituinen vapaaehtoinen, joka voisi tarjota merkityksellisyyden tunnetta ja vaihtelua päiviin, kuuntelisi tarinoita, laulaisi mukana ja veisi ehkä torille kahville. Lisäksi Mirka olisi toivonut läheisille viestejä papan päivistä.
– Vapaaehtoisista on kova pula. En löytänyt sellaista apua, jossa papan luona olisi aina päässyt vierailemaan sama ihminen sovittuun aikaan.

Yksityisten hoivatahojen paketeissa taas oli mukana liikaakin palveluita. Mirkan pappa ei tarvinnut hoivakotiin siivousta tai sairaanhoitoa. Lopulta Mirka Saarinen päätti pistää palvelun pystyyn itse.
Vanhusten seuralaispalvelu Seurana Oy tarjoaa sananmukaisesti seuraa, ei hoitotoimenpiteitä tai siivousta.
– Taklaamme tavallaan vanhusyksinäisyyttä kahdella rintamalla. Meidän seuralaisemme ovat ihmisiä, jotka itsekin hakevat eläkkeelle siirryttyään merkityksellisyyttä elämäänsä ja haluavat vielä olla mukana työelämässä omilla ehdoillaan.

Kun Mirka Saarinen aloitti Seuranan hän kohtasi myös kritiikkiä. Maksullisen seuranpidon ajatusta pidettiin kylmänä.
– Kritiikki sisälsi ajatuksen siitä, että yhteiskunnan, kolmannen sektorin ja lähiomaisten pitää kyetä huolehtimaan vanhuksista ilman yrityksiä. Sehän olisikin ihanaa, mutta kaikissa tilanteissa niin ei käy.

Miten kunnallisessa vanhustyössä toimiva Hanna Jokinen näkee asian? Saako hoiva maksaa?
– Saa. Totta kai vähän huolettaa se, miten he pärjäävät, joiden omaisilla ei ole varaa maksulliseen apuun, mutta en näe, että mahdollisuus pitäisi ottaa pois kaikilta siksi, ettei osalla ole siihen rahaa. Minusta kaikki, millä voidaan tehdä viimeisistä vuosista parempia, on hyvä, Hanna toteaa.

Mirka näkee yksityiset palvelut täydennyksenä julkisen sektorin ja vapaaehtoistyön rinnalla.
– Kaikki voimat tarvitaan, että yksinäisyyttä saadaan ehkäistyä. Ei tämän yrityksen takana ole mitään rakettitiedettä. Teemme ihan samaa, kuin mitä papalle itse hain, Mirka toteaa.

https://yle.fi/aihe/a/20-10001024