Juu olihan aivan ihana loppu kirjalle. Mietin kauan kirjan jälkeen, että olikohan Markus Nummi se "mikälie" pastori kun en enää muista. Vaikka ei hän kirjan loppuun vaikuttanutkaan. Nyt seuraa juonipaljastus.

Mutta se on selvä, että miksi kirja oli tehty ylipäänsä. Se oli näiden kahden rakkaustarina. Ilman sitä se olisi ollut  suuri kysymysmerkki että miksi kirja olikaan tehty. Ja miksi siinä olisikaan niin keskeisessä roolissa ollut tämä "täti".

Nyt luin seuraavat:

Ann-Christin Antell : Valkea lilja

Kertoo erään (kuvitteellisen) perheen kolmesta tyttärestä joista tämä ensimmäinen saa nyt äänensä. Lilja on edistynyt kuvataiteessa ja pääsee nyt isoäitinsä kanssa Italiaan. Firenzen matkalla hän kohtaa rakkauden. Jääkö se menneisyyteen kun Lily oppii taiteestaan sen kaikkein tärkeimmän. Maalaa niinkuin se olisi sinun viimeinen päiväsi. Vai saako hän elämänsä rakkauden.

Tiina Salmi: Matilda

Tämä oli esikoisteos ja erittäin hyvä sellainen. Siinä Matilda kasvaa talontyttärestä aikuiseksi naiseksi. Teos kertoo 1900- luvun alusta jonnekin 1930- luvun loppuun. Tämä Matilda joutuu jättää kotinsa ja pojan josta havittelee puolisoa rinnalleen. Löytää miehen tataarimiehestä Helsingissä ja rakastuu...Enpä kerro enempää. Tämä tarina täytyy lukea. Se on tositarina

Colleen Hoover: Ainoastaan sinä

Colleenin tarina kiehtoo. Ei ensilehdiltä niinkuin ei ennenkään. Mutta kun lukee vähän aikaa teos yllättää. Kummasti elämänmakuinen teos pukkaa nauttimaan yllättävistä käänteistä. Ei ehkä kirjallisesti mitään uutta ja suurenmoista, mutta jotain tässä kyllä on. En ole vielä ihan lopussa mutta uskallan sanoa että jotain on vielä tulossa. Jotain odottamatonta...tässä nuori nainen joka on mennyt naimisiin kun on tullut raskaaksi teininä joutuu yllättävään tilanteeseen kun mies kuolee auto-onnettomuudessa ja kukas tällä miehellä oli kyydissä. Naisen rakas sisko ja hyvän ystävän tuore vaimo.. 

Posted by: @mort-icia

↑

Mutta se on selvä, että miksi kirja oli tehty ylipäänsä. Se oli näiden kahden rakkaustarina. Ilman sitä se olisi ollut  suuri kysymysmerkki että miksi kirja olikaan tehty. Ja miksi siinä olisikaan niin keskeisessä roolissa ollut tämä "täti".

Noin voi olla.

Minä kuitenkin ajattelen, että kirja syntyi, koska kirjailija on halunnut tuoda julki raskaudenkeskeytykset, jotka kyseisenä aikana olivat täysin luvattomia. Rikollisia. Keskeiseen rooliin noussut 'täti' oli viisitoistavuotiaana kokenut itse saman; joutunut raiskatuksi, ja hänelle oli tehty abortti kaikessa hiljaisuudessa. Koko eteläpohjalainen kylä tiesi 1930-luvulla, että siellä tehtiin abortteja tyttöjen ja naisten - jopa perheiden - pelastamiseksi ei-toivotuilta raskauksilta.

Tekijät 'yhteistyökumppaneineen' joutuivat käräjille tuomittaviksi, kun kylän yhteisesti vaikenema asia tuli julki ja tutkittavaksi. 

Näinkin varmasti on. Nämä raskaudenkeskeytykset ovat olleet suuria tragedioita varsinkin jos ne ovat päätyneet naisten kuolemaan tai vammautumiseen tms.

Nummi on tuonut asian esille kaunokirjallisuuden myötä. Mitenkä muuten, sillä ei ne koskettaisi kansaa samalla tavalla jos sitä ei kirjoitettaisi tämänkaltaiseen romaaniin. Usein kaunokirjallisuus antaa ihmisille paljon enemmän pohdittavaa kuin esim.tieteellinen tutkimus voi antaa.

Edellisellä tarkoitin lähinnä sitä, että juonellisesti oli tärkeää että täti ja hänen nuoruudenrakastettunsa saivat kohdata. Ja tädistä tuli "vapaa" taas rakastamaan.

Mutta yhtäkaikki. Mirri, me saimme suuren lukuelämyksen. Enpä tiedä vaikka olisi vuoden kirja. No niitä tulee vielä useita, mutta  tämä oli yksi parhaita sen uskallan sanoa jo tässä vaiheessa.

Enkä nyt mitätöi tieteellistä tutkimusta. Sillekin on paikkansa. Mutta kaunokirjallisuus kun ei ole mitään eksaktia tekstiä. Siitä voi eri mieltä.

Ihastuin Markus Nummen kerrontaan niin, että aloin lukea hänen toista teostaan Kiinalainen puutarha. Olen vasta alkutaipaleella, mutta toistaiseksi näyttää lupaavalta niin, että jatkan lukemista.

Morticia, mielestäni kuvasit hyvin kaunokirjallisuutta. Se ei ole eksaktia tekstiä, siinä voi ja saa olla 'virheitä', mutta juuri sellaisena se puhuttaa ja ravistelee lukijoita. Saadaan olla tekstistä eri mieltä, keskustella siitä (jopa tunnetasolla), ja saadaan antaa kirjan vedota tunteisiin.

Vaikka en ole päässyt kirjassani alkua pitemmälle, arvelen sen olevan omalla tavallaan samanlainen kuin Käräjät on; se kertoo historiallisista tosiasioista kaunokirjallisin keinoin.

https://www.kirjasampo.fi/fi/kulsa/http%253A%252F%252Fwww.btj.fi%252Fat_1581512?utm_source=www.google.com

Tuomas Mustikainen; Kielletty kansa, elämää palestiinalaisalueilla.

Vuonna 2015 julkaistu kertova tietokirja, joka kuvaa Israelin/Palestiinan tilannetta sotatoimittajan silmin. Kertovaksi kirjan tekee se, että Mustikainen kertoo journalistiseen tyyliin näkemästään ja kokemastaan; hän on ollut reportterina Gazassa.

Wikipedia esittelee kirjailijan hyvin, joten ei hänestä sen enempää:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Tuomas_Mustikainen

Kielletty kansa on ravistelevaa luettavaa, koska se on niin ajankohtainen. Asiat, jotka tapahtuvat nyt, tapahtuivat jo vuonna 2014, ja myös monet kerrat sitä ennen. Ei ole mitään uutta, Israelin/Palestiinan nykyisyys vain on paljon pahempi versio entisistä.

"Kaksi kansaa – yksi maa – sovittamaton ristiriita

Vuosi 2014: Palestiinalainen Hamas-järjestö ampuu Gazasta itse rakentamiaan raketteja Israeliin. Israel kostaa: Gazaa pommitetaan, ja lopulta Israel aloittaa tuhoisan maahyökkäyksen.
Vuosi 1948: Kovia kokenut juutalaisten kansa saa lopulta kotinsa. Se on päätetty perustaa juutalaisten pyhälle maalle. On vain yksi ongelma: siellä asuu muitakin – arabeja jotka tunnemme palestiinalaisina.

Israelin ja palestiinalaisten konflikti on jatkunut yli 60 vuotta, ja se on tehnyt tavallisista ihmisistä maailmanpolitiikan pelinappuloita. Raketti-iskuja, pommeja, epäluuloa, salaliittoja ja katkeruutta vuosikymmen toisensa perään. Kummallakin kansalla on menneisyyden painolastinsa, kummallekin ”pyhä maa” on elämän edellytys.

Kielletty kansa antaa puheenvuoron niin Israelin sotilaille kuin palestiinalaisaktivisteille. Miltä tuntuu osoittaa aseella arabilasta, jonka laukussa epäillään olevan pommi? Mitä sanottavaa Hamas-johtajalla on palestiinalaisten vapaustaistelusta? Millaista on tavallisten ihmisten arki epätavallisessa ympäristössä?
Kielletty kansa kutoo alueen historian osaksi nykyisyyttä ja kuvaa ristiriitojen repimää maata, jossa kaikki tuntevat väkivaltaisen kuoleman."

https://atena.fi/kirjat/kielletty-kansa

Toinen mielestäni esittelemisen arvoinen on edellä mainitun Tuomas Mustikaisen omakohtainen (lue: hyvin henkilökohtainen) esikoisromaani nimeltään Mutta pimeys näkee sydämen.

Siteeraan tähän Apu-lehdestä löytämäni esittelyn, jonka kirjoitti Esa Mäkijärvi 21.4.2022.

"Toimin Tuomas Mustikaisen esikoisromaanin Mutta pimeys näkee sydämen yhtenä esilukijana ja olen myös Mustikaisen ystävä, joten olen kirjan arvioimiseen vähintäänkin jäävi. Tässä kuitenkin esittelyni teoksesta, koska se kuuluu parhaisiin tänä keväänä lukemiini romaaneihin esimerkiksi Iida Rauman Hävityksen ohella.

Ensinnäkin: mikä nimi! Mutta pimeys näkee sydämen -otsikko on lainaus eräästä Amos Ozin runosta, mutta se kuvaa täsmällisesti Mustikaisen romaanin teemoja, kuten sokeutumista, sotaa ja pahuutta. Kirjan minäkertoja Tuomas on Lähi-itään lähetetty sotareportteri, joka traumatisoituu kokemastaan ja palaa kotiinsa Turkuun. Siellä hän kohtaa israelilaisen pasifisti Hannahin, rakastuu ja sokeutuu. Tilanne pakottaa miehen tekemään tiliä uuden elämäntilanteensa kanssa.

Mustikainen sanoi hiljattain haastattelussa, että hänen romaanistaan 1–99 % on totta. Hän toimi itse sotareportterina Gazassa ja Israelissa, asuu Turussa ja sokeutui. Mutta pimeys näkee sydämen siis vähintäänkin leikittelee autofiktiivisillä elementeillä. Omakohtaisuus välittyy tarinan uskottavuudesta ja siitä, että se oli selvästi pakko kertoa. Minkäänlaisesta tilittävästä paljastuskirjasta ei ole kuitenkaan kysymys, vaan Mustikainen käsittelee fiktiossaan elämän vaikeuksia ja niistä vapautumista.

Arvostan teoksen syvällisyyttä. On niin helppo ajatella latteasti ja yksinkertaistavasti, romaanissakin, mutta tähän Mustikainen ei syyllisty. Hänen teoksensa kantavat teemat, kuten vankilat sisällämme ja ympärillämme, ovat loppuun asti mietittyjä: ”Vapauden riistävä kontrolli ei ole vain neljää seinää ja kalterit, vaan koneisto joka jähmettää tietynlaisen yhteisön normln kulttuurin sisuksiin.” (s. 59)

Pidän erityisesti kertomuksen rakenteesta, siitä symmetriasta millä asiat seuraavat toisiaan. Teksti on sanellun oloista. Sähkemäinen tyyli ei kuitenkaan tunnu typerältä, sillä kirjan kertoja on asiat suoraan ajatteleva, sanova ja kirjoittava toimittaja. Runollisuuttakin löytyy: ”Katsoimme niin pitkälle pahaan, että tulimme sokeiksi.” (s. 190)

Kirjassa kaikki on hajoamisen tilassa. Murtumista yritetään pysäyttää väkinäisellä hallinnalla, mutta prosessille ei voi lopulta mitään. Harvoin lukee näin itsevarmaa kotimaista romaania. Jopa kustantamon mainosteksti on täsmällinen, ei ympäripyöreä: ”Mutta pimeys näkee sydämen on tarina elämän hauraudesta, kaiken keskeneräisyydestä ja vankiloista, joihin ihmiset suljetaan tai joihin he itse itsensä sulkevat.”

Kirjan peruskuvio, jossa liian pitkälle maailman pimeyteen harhautunut mies löytää pilkahduksen valoa tapaamastaan vahvasta naisesta, on kieltämättä kliseinen, mutta samalla yleismaailmallinen. Meidän ei pitäisi olla toistemme heikkouksen suhteen niin armottomia. Sitä paitsi jo tämä lause Tuomaksen kiinnostuksen kohteena olevasta Hannahista nostaa heidän suhteensa latteuksien yläpuolelle: ”Kaikkia muita olin katsonut väärällä tavalla, mutta Hannahin tahdoin todella nähdä.” (s. 252)

Tapahtumapaikka Turkua hehkutetaan sitäkin vähän liikaa (“täälläkin on seitsemän kukkulaa kuten Roomassa”), mutta eihän mikään teos ole täydellinen. Jätettiinhän mestarillisesti kudottuihin itämaisiin mattoihinkin tahallaan virheitä, ettei niiden tekijä luulisi itsestään liikoja. Lääketieteellistä syytä päähenkilö Tuomaksen sokeutumiselle ei lopulta löydetä. Uskallan jääviydestäni huolimatta nostaa Mutta pimeys näkee sydämen -romaanin vuoden parhaiden joukkoon."

https://blogit.apu.fi/merkintoja/mutta-pimeys-nakee-sydamen-romaanista/

Ostin divarista Toni Morrisonin romaanin Minun kansani, minun rakkaani. Halusin tietää, millaisesta kirjasta on kyse, kun se on joutunut USA:n nykyhallinnon sensuurin kohteeksi.

Ei kirjassa mitään kamalaa ole, se kertoo asioista sellaisina kuin ne ovat olleet. Se, että USA (vai Trump?) ei haluaisi hyväksyä menneisyyttään, on toinen juttu. Menneisyys ei kuitenkaan katoa sillä, että kirjoja sensuroidaan. 

Luin Mirrin suositteleman Eläinlääkärin elämää kirjan. Tykkäsin. Aluksi tälläiseen huumorintajuttomaan ei iskenyt se huumori. Mutta pikkuhiljaa sekin kirjan edetessä aukesi 😊 Ja olihan siinä hauskoja eläintarinoita.