Sivu 1/1

Stigma

ViestiLähetetty: 29 Kesä 2018, 07:27
Kirjoittaja Orthon
Jep, miltä se häpeä psyykkisen sairauden vuoksi tuntuu ? Tiedän asian. Olen kokenut häpeää sairauden vuoksi, mutta ajattelin toisista kuntoutujista, ettei heidän tarvitse hävetä sairautensa vuoksi. Mitä kertoo ihmisestä se, että hän näkee toisten psyykkisen sairauden suurena häpeänä omasta mielestään ? Eikö hän ole jopa henkisesti jälkeen jäänyt tai ainakin hyvin kypsymätön ihminen. Uskoisin jopa, että on jopa psykiatrisia hoitajia tai lääkäreitä joiden mielestä potilaiden tulisi hävetä sairauttaan. Harvinaistahan tämä on, mutta, kun muistaa Turun Kupittaan tapauksen alkaa nähdä todellisuutta laajemmin ja totuuden sellaisena kuin se on. Olen kohdannut sellaista ns. lapsenmielistäkin hoitohenkilökuntaa, joiden maailmankuva kielii henkisistä, vakavista, puutteistaan. Kaiken kurjuuden keskellä vielä pitäisi hävetä sairauttaan.

Re: Stigma

ViestiLähetetty: 29 Kesä 2018, 11:18
Kirjoittaja Haller81x
En mä ainakaan itteeni häpee. Ehkä se perheen ym. läheisten vaikeneminen ja sairauden salaaminen on sairaan perheenjäsenen suojelua.
Mutta joskus se menee liiallisuuksiin. Esim. mun miesystävä on muutaman kerran keksiny mulle ammatin ja työpaikan, vaikka mun tekniikka on sanoa, et oon työtön (siis vieraammille hlöille) ja turvallisille tyypeille, kyllä kerron kuntoutustuesta ym.
Ei tarttis niin pal kyl läheisten holhota, mutta tavallaan ymmärrän sen, kun mullakin on iso osa sukulaisista sellasii, et ne ei ymmärrä mt-ongelmia ja ajattelee, et kaikest selvii ku ottaa ittees niskast kiinni ja menee lenkille ym.
Mutta siis diagnooseja oon tosi harvoille kertonu, ja ne muuttuu niin usein, että sen puoleen ei oikein voi mistään pysyvästä samasta sairaudesta kertoa.