Kokemus itsensä rankaisemisesta

Yleistä keskustelua mielenterveysaiheista

Valvoja: eBeta

Kokemus itsensä rankaisemisesta

ViestiKirjoittaja satsuma » 26 Elo 2019, 22:09

Moi! Olen nyt 23 vuotta ja ajoittain kärsinyt masennus- ja ahdistusoireista. Nyt ei pariin vuoteen ole ollut mitään erityistä, mutta välillä menneet vaivaa mieltä. 16-vuotiaana kävin läpi vaiheen, jonka ajatteleminen tekee pahaa vieläkin, enkä oikein osaa selittää mitä tapahtui ja miksi. Ehkä syitä oli mm. syyllisyyteen taipuvainen luonne, vastuu ahdistuneesta pikkusiskosta, liian aikainen itsenäistyminen, muutto pois kotoa ja sitten takaisin ahdistavaan ilmapiiriin, identiteetin muodostaminen jne.

Jossain vaiheessa huomasin, että päässäni keskusteli kaksi ääntä. Toinen oli paha ja halusi rankaista, toinen oli ehkä tavallaan minä itse. Paha ääni halusi kontrolloida ja mulla oli mm. säännöt: 1. en saanut kyseenalaistaa sitä, että minun piti rankaista itseäni 2. minun piti tehdä aina päinvastoin kuin olisin oikeasti halunnut 3. kukaan ei saanut huomata pahaa oloani

Tein kaikkee typerältä kuulostavaa: nukuin kovalla lattialla, löin itseäni, käytin rumia vaatteita, revin omia maalauksia yms, viiltelin (sitten kun alkoi tuntua hyvältä, lopetin), söin kaikkea pahaa, kävelin vesilätäköistä yms. mitä kaikkea en edes kehtaa kirjoittaa. Kun pyöräilin tai istuin autossa, mun piti käyttää kaikki keskittymiskyky ja mielikuvitus siihen, että haukuin itteäni mahd. paljon. Tein sitä myös kirjoittamalla kotona.

Olin ihan loppu, mutta sitten myös mun kehitysvammanen veli sairastu syöpään ja kuolikin muutaman kuukauden jälkeen. Alotin myös lukion ja se oli kamalaa, koska olin niin huonossa kunnossa. Olin laihtunu n. 10 kg ja tärisin vaan. Toivoin, että se mun veli kuolis, ettei tarvis mennä kouluun. Se kuoli, mutta en saanu olla yhtään pois koulusta.

Oli vaikee rankaista itseä niin ettei muut huomaa mitään erikoista. Oli vaikee myös lopulta tietää, mitä oikeesti haluaa, että voi tehdä sitten päinvastoin. Meinasin pienissäki valintatilanteissa seota ja välillä vaan seisoin jossain ja tuijotin seinää. En voinu sallia itteni kuitenkaan seota, niin ihmisten ilmoilla aloin leikkiä robottia. Robottina vaan tein kaiken mahd. normaalisti, mutta en saanu ajatella mitään ylimäärästä. Itsekseni ollessa aloin leikkiä kuollutta. Makasin vaan lattialla ja kytkin itteni pois päältä.

Lopulta mietin vaan, että tapanko itteni vai en. Tappaminen olis ollu viimenen lopullinen rangaistus mulle, mutta toisaalta se olis ollu myös helpotus, jota en voinu sallia itselleni. Lopulta olin siinä pisteessä (noin vuoden sitä kesti), että en jaksanu enää. Oon katkera koko universumille siitä, että mun on täytyny käydä siinä pisteessä. Ajattelin että joko tapan itseni tai paranen. Päätin parantua, koska ajattelin, että itsemurha olis ollu väärin läheisiä kohtaan. Laiha peruste sillon, kun ketään ei kiinnostanut mun vointi, mutta piti mut jostain syystä kuitenkin hengissä. Elämänhalua ei ollu yhtään.

Nyt mulla menee ihan kohtuullisesti, jos mietin sitä, minkälaisia vaiheita oon käyny läpi. On mulla kaikenlaisia kriisejä ollut ton jälkeenki, pahoinvointia ja ongelmia edelleen ihmissuhteissa jne., mutta noin tukalaan tilanteeseen oman pään sisällä en oo enää joutunu. Kiinnostais tietää, onko muilla kokemuksia sisäisestä puheesta, jossa keskustelee kaks ääntä? Millasia mittasuhteita itseviha on saanut? Entä tarinoita siitä pisteestä, jossa päättää tappaako itsensä vai paraneeko?
satsuma
Peruskäyttäjä
 
Viestit: 1
Liittynyt: 26 Elo 2019, 19:57

Paluu Yleistä mielenterveydestä

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron