Heips! Olen nyt pitäny taukoa seurakunta-aktiviteeteista lähinnä lukien hartauskirjoja kotona ja kuunnellen hengellisiä radiokanavia (Dei, Patmos) ja suomigospelia.
Jostain kumminkin se seurakuntayhteyden ja ehtoollisen ja sanan kuulon halu kumpuaa. Olen ollut uskossa ihan pienestä asti (päiväkerho v. 1985) ja uudistuin uskossa sairastuttuani ja jouduttuani pohtimaan teodikean ongelmaa (miksi elämässä/maailmassa on kärsimystä).
Mutta siis hyvin monissa luterilaisissakin mestoissa ja seurakunnissa tuntuu olevan karismaattista toimintaa. Olen kyllä ollut mukana myös viidesläisyyden (Kansan Raamattuseura) toiminnassa ja se oli liian ylistyspainotteista. Tuntuu, että elämässäni ei ylistettävää ole. Normaali arki riittää ja Mummin vakava sairaus ja kivut ym. ovat kyllä lisänneet rukoilun tarvettani.
Mielestäni nykymessut ovat liian pitkiä (esim. Turun Tuomasmessu n. 3 h alkukeikan kera) ja aamumessuihin en jaksa mennä. Onneksi miesystäväni bongasi oman srk:nsa lyhyet viikkomessut ja niihin ois tarkoitus osallistua ja rukoushetkiin myös.
Ekaks vaan pitää uskaltaa mennä ekaa kertaa niihin.
Plussaa on, et sit kai tulis kyläiltyä useammin hänen luonaan, koska hän asuu kirkon lähellä?
Mites te muut harjoitatte uskoa? Onko sitä vai millainen elämänkatsomus teil on?
Oletteko samaa mieltä siitä, että liiallinen uskon ja uskonnon pohtiminen lisää mielen ongelmia?
Mistä kiinnostus uskontoon kumpuaa? Täyttääkö se jotain tarvetta. T: Haller